Blogi

It's hard to believe that it is already March, and our season is in the final stages. This season in Pihtipudas was a very different experience from my previous years in Europe. While I am playing in Europe, I wanted to have as many different experiences as possible. So for this year, I went from living and playing in a huge city to coming here to a small town. But while this town is small and quiet, it has turned into feeling like another home for me. I have also learned several things from my Finnish home...

For example:

- Coffee is always the answer
- Keep your feet wide and take small steps when walking outside (if you
fall, get up and act like nothing happened. Cry only when you get home)
- It's not a real sauna until your face is melting and you can't breathe
- Americans should probably not play säbä
- A day is not complete without going to S Market at least one time
- Prisma is a magical place, where all your dreams come true
- The Finnish language is impossible. And if you think you are saying it
right, you're not

As you can see, I have learned many important life lessons from this place. But, more importantly, it has increased my love for volleyball, and my appreciation for challenges and good competition. Being far away from home for so long is hard, but the energy and passion I feel from my teammates, coaches, and fans drives me to work and get better every day. We have had good times and bad times this season, but I love how the whole league is competitive and every match is a challenge. I have been playing for about 13 years and my excitement for each match has never weakened. I used to think that someday I would eventually get tired of playing volleyball, but I have found out that will never happen. I still feel EVERY emotion possible every time I step on the court...confidence and doubt, excited and nervous, pure joy and crazy frustration. I have lost so much sleep because I can't stop thinking about a lost match, but I have stayed awake just as many times replaying a great win in my head. My day to day routine can get very boring, knees and shoulders hurt, and food becomes the only thing I think about between practices, but it's the love for volleyball that keeps me going. The highs and the lows make me love it so much more. It's the same love I felt when I started playing at 12 years old. It's the reason Ilose my voice from cheering. And the reason I'm excited to continue fighting through playoffs with the team I love!

~Merf #9

On vaikea uskoa, että on jo maaliskuu ja kausi on loppuvaiheessa. Tämä kausi Pihtiputaalla on ollut hyvin erilainen kokemus verrattuna aikaisempiin vuosiini Euroopassa. Pelaan Euroopassa, sillä haluan niin monenlaisia kokemuksia kuin mahdollista.
Joten tänä vuonna vaihdoin suuresta kaupungista (Budapest) tähän pieneen kylään. Vaikka tämä kylä on pieni ja hiljainen minulle on tullut tunne, että se olisi toinen kotini!
Olen oppinut monia asioita Suomen kodissani, esimerkiksi;
- kahvi on aina vastaus
- kun kävelet ulkona, pidä jalat leveällä ja ota lyhyitä askeleita (jos kaadut, nouse ylös ja näyttele, että mitään ei ole tapahtunut. Itke vasta, kun olet kotona)
- sauna ei ole oikea sauna ennen kuin kasvosi sulavat ja et voi hengittää
- amerikkalaisten ei todennäköisesti pitäisi pelata säbää (salibandy)
- päivä ei ole täydellinen, jos et ole käynyt S-marketissa ainakin yhden kerran
- Prisma on maaginen paikka, jossa kaikki unelmasi toteutuvat
- suomen kieli on mahdotonta. Jos luulet sanovasi oikein, et ole sanonut!

Kuten näette, olen oppinut monia tärkeitä elämäntapoja tästä paikasta. Mutta mikä tärkeintä, se on lisännyt rakkauttani lentopalloon ja haasteiden ja kovan kilpailun arvostusta. Oleminen kaukana kotoa pitkän aikaa on vaikeaa, mutta energia ja intohimo jota tunnen saavani joukkuetovereilta, valmentajilta ja faneilta kannustaa minua työskentelemään ja kehittymään paremmaksi joka päivä. Meillä on ollut hyviä ja huonoja aikoja tällä kaudella, mutta rakastan kuinka koko liiga on kilpailullinen ja jokainen ottelu on haaste. Olen pelannut noin 13 vuotta ja jännitykseni jokaisesta ottelusta ei ole koskaan heikentynyt. Olen ajatellut, että jonakin päivänä lopulta kyllästyisin lentopallon pelaamiseen, mutta olen huomannut, että näin ei koskaan tapahdu. Tunnen JOKAISEN tunteen aina, kun menen kentälle. Luottamusta, epäilyksiä, innokkuutta, hermostuneisuutta, puhdasta iloa ja hullua turhautumista.
Olen menettänyt niin monet yöunet, kun en ole voinut lopettaa hävityn ottelun miettimistä. Mutta olen myös valvonut monta kertaa kelatessani suurta voittoa päässäni.
Oma päivittäinen rutiini voi olla hyvin tylsää, polviin ja olkapäihin sattuu ja ruoka voi olla ainoa asia, jota ajattelee harjoitusten välillä. Mutta rakkaus lentopalloon on se, joka pitää minut liikkeellä. Ylä- ja alamäet saavat minut rakastamaan tätä lajia niin paljon. Se on samaa rakkautta, jota tunsin, kun aloin pelata 12-vuotiaana. Se on syy jonka vuoksi menetän ääneni kannustaessani ja syy, miksi innokkaana jatkan taistelua pudotuspeleissä rakastamani joukkueen kanssa!

~ Merf # 9

 

Eräänä syksyisenä iltana ratustelin kaikessa rauhassa näkkileipää pikku rivarivuokrayksiössäni Korpilahdella ja yritin keksiä, että mikä tässä oikein mättää. Naapurin mummot ja papat on ihan kivoja ja itsehän halusin palata koulun penkille. Silti jotakin puuttui ja se jokin oli joukkue.

Kaikki alkoi siitä, kun kävin katsomassa ensimmäisen liigapelin Pihtipudassalissa kauden alkupuolella. Huomasin aivan liikaa kaipaavani sitä, kun saa olla osa jotakin joukkuetta ja työskennellä yhteisen tavoitteen eteen. Kauden mittaan joukkueesta tulee tiivis pieni yhteisö ja joukkuetovereita näkee enemmän kuin omia perheenjäseniä (ellei ole onnekkaasti sattunut samaan joukkueeseen oman siskonsa kanssa tai huomannut isänsä ajelevan joukkueen bussia). Joka tapauksessa tämä tunne se kuulkaas jäi mieltä kalvamaan, vaikka yritin itselleni toistuvasti muistuttaa, että Korpilahdelta Putaalle ei aja hujauksessa varsinkaan kahdella bussilla, joiden aikataulut eivät joka eikä ihan joka toinenkaan kerta loksahtaneet yhteen omien aikataulujeni kanssa. Illan jos toisenkin näkkäriä ratustellessani mietin, saisinko kaiken kuitenkin jotenkin toimimaan. Syksyn edetessä ja näkkärin kuluessa kävi selväksi, että koulu ei antanut vastinetta odotuksilleni (eikä rahoilleni) ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin ottaa opintoni täysin omiin kätösiini ja muuttaa takaisin kotiini Rönnynkylälle. Edes Korpilahden K-marketin hedelmähyllyillä halaamaan tullut tuntematon pappa ei saanut minua jäämään.

Puolivuotinen Korpilahdella kuitenkin opetti kaikenlaista. Ensimmäiseksi, älä käytä koiraa iltapissillä takapihalla ja pese samaan aikaan hampaita. Tulos: mummo vastapäisestä asunnosta avasi ikkunan ja huusi soittavansa poliisit. Liekö murtovarkaaksi minua luullut, koska nuorta väkeä näissä rivitaloissa ei asustellut. Yritäpä siinä sitten hammasharja ja vaahdot suussa selventää mummolle, että omalla takapihallahan minä. Ja tietenkin koira oli puskan takana pissalla eikä mummo sitä nähnyt, että pissatuspuuhissa olin.
Toinen oppitunti: ei kannata kantaa huolta eilisestä. Eräs pappa parkkeerasi jatkuvasti oman autonsa pelastustielle, sillä matka parkkipaikalta kotiovelle sai keuhkot vinkumaan. Sanomistahan siitä tuli ja eräänä kirkkaana päivänä oluttölkin jos toisenkin kulautettuaan pappa nousi rattiin ja lähti kylille. Kyllä siinä karvanopat lakkasivat heilumasta, kun poliisi tuli vastaan ja puhallutti. Yöksi putkaan vei se tie ja korttikin lähti, mutta ainahan on päivä uusi. Seuraava päivä koitti ja kylille oli päästävä. Tehokasta valvontaa Korpilahden poliiseilta kun saivat papan jälleen kiinni, tällä kertaa kortitta ajosta. Nyt lähtivät autosta kilvet. Mutta ainahan on päivä uusi. Ja kun seuraava päivä koitti, vaimo päätti lähteä, koska ei kuulemma enää kestänyt. Kaikesta huolimatta pappa oli jokapäiväisellä turinatuokiollaan muiden pappojen kanssa pihamaan penkillä ja juttu lensi.
Kolmanneksi, kun palosireenit alkavat asuinhuoneistoissa ulvoa, ei tarvitse hätääntyä. Kun yökkärissäni hipsin yössä kädet korvilla yrittäen selvittää, missä mahdollisesti palaa, seinänaapurimummoni tiesi kertoa, että naapurin Lyyli se on varmaan taas tuprutellut (tupakoinut) sisällä.
Neljänneksi, kaveria on autettava, oli hätä minkälainen tahansa. Eräänä iltana todennäköisesti jälleen näkkäriä ratustellessani kuulin avunhuutoja seinän toiselta puolelta. Laitoin kengät pikapikaa jalkaan ja menin soittamaan ovikelloa kuvitellen jo skenaarioita kyljelleen römähtäneestä mummosta, jonka kylkiluut olivat siinä hötäkässä murtuneet. Hitaasti mutta varmasti rollaattoria työnnellen mummo tuli avaamaan oven. Mummo näytti olevan ihan kunnossa joten pahin skenaarioni ei toteutunutkaan. Ainakaan sillä tapaa kuin sen aluksi kuvittelin. Kysyin mummolta, että onko täällä jokin hätänä ja vastaus kuului ”joo, kakalle pitäs päästä”. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin astua lähihoitajan rooliin. Ei ollut mun juttu.
Pointti tässä kaikessa kuitenkin oli se, että asioilla on tapana järjestyä. Syksyä Korpilahdella en vaihtaisi pois, sillä se antoi minulle monenlaisia kokemuksia ja perspektiiviä elämään. Nyt ovat myös palaset loksahdelleet paikalleen, sillä sain psykologian perusopinnot juuri valmiiksi ja henkilökohtaisen avustajan töitä Putaanvirran koululta koko kevään ajaksi, kotona saa pehmeääkin leipää ja minulla on joukkue, jonka jokainen yksilö on tärkeä, ja joka toimii yhdessä yhteisten päämäärien eteen. Aivan kuten mummot Korpilahdella, jotka joka aamu kierrättävät yhtä Keskisuomalaista asunnosta toiseen.

Sini K #8

Urheilu on aina ollut lähellä sydäntäni. Koen olevani onnekas, sillä olen saanut harrastaa kahta mieletöntä lajia, joista molemmista on tullut iso osa minua. Vaikka kahden lajin yhdistäminen on ollut välillä haastavaa ja aikaavievää, en vaihtaisi pois sekuntiakaan, mitä niiden kanssa olen saanut kokea.

Aluksi hieman pohjustusta omista urheiluvuosista. Pesäpallon aloitin 6-vuotiaana, jolloin palava suhteeni joukkueurheiluun syntyi. Koko pesisurani pelasin kotiseurassa Kempeleen Kirissä. Kempeleessä pesäpallo on iso juttu. Sitä joko pelataan, tai sitten seurataan. Sain kokea monta unohtumatonta pesiskesää, ja viimeinen leiri huipentui nuorten Suomen mestaruuteen.
Ensimmäiset kosketukset lentopalloon taisivat olla noin kymmenen vuotta sitten. (Jos isän kanssa olohuoneessa pallottelua muutaman rikkinäisen kattokruunun kera ei lasketa). Pelasin paikallisseurassa niin kauan, kunnes muutin Kuortaneelle valmennuskeskukseen. Samalla minun oli tehtävä lajivalinta, jolloin kaksi palloa vaihtui yhteen. Kuortaneella pelasin ja opiskelin vuoden verran, jonka jälkeen muutin Ouluun. Ennen Liigaplokiin tuloa, pelasin Ettassa pari vuotta naisten 1-sarjaa. Täytyy myöntää, että kesät ovat tuntuneet hieman tyhjiltä ilman pesäpalloa, enkä ole osannut sitä kokonaan jättää pois. Vielä viime kesänäkin oli maila ja räpylä haettava varastosta, ja lähdettävä pelikentille.

Koen, että monipuolisesta urheilutaustastani on ollut pääasiassa vain hyötyä. Molemmat lajit ovat kehittäneet minua sekä fyysisesti, että henkisesti. Monipuolinen pelaaminen kehittää pelisilmää, mitä kaikissa pallopeleissä tarvitaan. Olipa kyseessä sitten mikä laji tahansa. Nuorilta urheilijoilta, odotetaan lajivalintaa entistä varhaisemmassa vaiheessa, ja monet valmentajat painostavat lopettamaan toisen urheilulajin. Ei kuitenkaan esimerkiksi 7-vuotias vielä osaa tehdä tällaisia päätöksiä. Eikä tarvitsekaan osata. Mielestäni on surullista, kun moni onkin joutunut katumaan liian aikaisin tehtyä päätöstä toisen harrastuksen lopettamisesta. Yksipuolinen harrastaminen johtaa usein myös kyllästymiseen, jolloin urheilemisesta tulee pakkopullaa, ja lopulta laji lopetetaankin kokonaan. Olen ollut onnekas, että olen saanut harrastaa kahta lajia suhteellisen pitkään.

Toki useamman lajin yhdistäminen voi olla haastavaa ja väistämättä tulee tilanteita, jolloin on priorisoitava. Urheilu menee koko ajan ammattimaisemmaksi, mikä näkyy myös nuorten parissa. Mielestäni urheilu saa ja pitääkin olla tavoitteellista ja tämä tietenkin vaatii sitoutumista. Kuitenkin myöhään erikoistuminen ja useiden lajien harrastaminen johtaa usein huipulle paremmin kuin varhain vakavoituva urheileminen, mikä on osoitettu tutkimuksillakin. Kehittyminen on hyvin yksilöllistä ja varsin nuorena onkin hyvin vaikea tietää, kenestä tulee maailmanmestari, ja kuka breikkaa. Nuorille tulisi antaa mahdollisuus kehittyä monipuolisiksi urheilijoiksi.

Terveisin Riikka #5

Moi! Olen joukkueemme nuorin ja käyn lukiossa kolmatta eli viimeistä vuotta. Ajattelinkin kertoa omalla vuorollani urheilun ja opiskelun yhdistämisestä.

 

Lukion aloitin Kuortaneella urheilulukiossa eli jouduin muuttamaan pois kotoa uudelle paikkakunnalle ja uuteen kouluun. Kyllähän se oli aluksi jännittävää niin itselle kuin vanhemmillekin. Päivät olivat hyvin rytmitettyjä: aamulla oli pari tuntia koulua, jonka jälkeen harjoituksiin, taas kouluun ja vielä harjoituksiin. Illat menivät kotitehtävien parissa. Välillä oli aika rankkaa, kun keho joutui kovaan rasitukseen päivittäin ja siihen päälle opiskelu sekä myös ruoanlaitto, siivous, pyykkäys yms. mistä ei ennen ollut tarvinnut itse huolehtia niin paljoa.

Täällä joudun opiskelemaan enemmän itsenäisesti ja enää minulla onkin jäljellä vain kirjoitukset, mutta on hyvä, että päivisin on jotain muutakin tavoitteellista tekemistä lentopallon lisäksi. Harjoitusten ajaksi aivot pääsevät ”tuulettumaan”, kun voi keskittyä täysin eri asiaan.

Jotta opiskelusta ja urheilusta saa mahdollisimman paljon irti, on tärkeää osata keskittyä kumpaankin ajallaan. Koitankin harjoituksiin mennessäni unohtaa kaiken muun ja keskittyä vain tekemään parhaani. Kotona voin sitten ajatella muita asioita ja keskittyä opiskeluun.

Välillä on kuitenkin vaikeaa sulkea toinen asia pois mielestä, jos harjoitukset menevät huonosti tai koulussa on kiireitä. Joskus tuntuukin, että tekemättömät asiat vain kasautuvat eikä aika riitä mihinkään. Paras ratkaisu tähän olisikin keskittyä vain siihen mitä tekee ja hoitaa yksi asia kerrallaan. Minua on auttanut, että laitan kalenteriin ylös kaikki tärkeät päivämäärät ja tapahtumat sekä suunnittelen mitä teen mikäkin päivä, jotta saan kaiken hoidettua.

Vaikka urheilun vuoksi jää paljosta paitsi, se myös antaa sellaista mitä ilman sitä ei voisi saada. Mielestäni tein hyvän valinnan lähtiessäni Kuortaneelle lukioon, jonka kautta kehityin paljon niin urheilijana kuin ihmisenäkin.

Emilia #6

Miten aloitin lentopallon?

Pienenä taaperona katsoin, kuinka isoveljeni pelasivat turnauksissaan. Se oli aivan uskomaton tunne kun näin, miten he vastaanottivat, passasivat, hyökkäsivät ja torjuivat. Olin tosi onnellinen, kun pelitauoilla minulle annettiin pallo ja kenties mitä päässäni pyöri silloin, ehkä haaveilin lentopallourastani. Kaikista huipuinta silloiselle minulle oli saada kaulaan mitali tai käteen pokaali, joita veljet ansaitsivat turnauksissaan.
Ja veljeni innoittamana aloitin harjoittelemaan Vaasan Kiistossa 6-vuotiaana. Harjoituksissa meitä oli vain kaksi tyttöä poikien seassa, myöhemmin meitä tyttöjä siirrettiin Vaasan Vasaman riveihin.

Kesällä vuonna 2008 pelasin ensimmäisen kerran PowerCupissa Savonlinnassa E-ikäisenä. Se oli upea kokemus, pelata ulkona säästä riippumatta.
Saman kesän loppupuolella perheemme muutti Pieksämäelle, jossa jatkoin lentopalloa Pieksämäen Tsempin D-ikäisistä B-ikäisiin.

Vuonna 2013-2014 hypähdin vuoden vanhempaan joukkueeseen Pieksämäen Tsempin A-tyttöihin, samalla pääsin pelaamaan naisten kakkossarjaa. Tämä vuosi jäi mieleen, koska osallistuin ensimmäistä kertaa aluejoukkuetoimintaan, jossa joukkueeni Itä1 voitti alue SM-kisoissa hopeata Torniossa.

Seuraavan kauden pelasin Kuopiossa PuijoWolleyn riveissä A-tytöissä ja N2, samalla sain kutsun käydä Pieksämäki Volleyn liigajoukkueen harjoituksissa.

Syksyllä 2015 unelmani toteutui. Silloin pääsin liigajoukkueeseen, jossa pelasin kaksi kautta (2015-2016 ja 2016-2017).
Ja nyt olen täällä Pihtiputaalla LiigaPlokissa!

Tässä vaiheessa haluan kiittää entisiä, nykyisiä ja miksei tulevia valmentajiani taustajoukkueita unohtamatta, jotka huolehtivat ja auttoivat minua "lentopallourani" aikana. :)

HYVÄÄ KEVÄÄN ODOTUSTA KAIKILLE!

Anastasia #4

Hanki VIP-kausikortti nyt!

Hankkimalla VIP-kausikortin saat näköalapaikan LiigaPlokin peleihin!  VIP-kortti sisältää kaikki kauden kotipelit, myös pudotuspelit, Suomen Cup ja Euro Cup-pelit ja harjoitusturnaukset, pullakahvit sekä alennuksia fanituotteista ja vieraspelien fanimatkoista.

Kortin hinta on 250,-

Maksun voit suorittaa LiigaPlokin tilille  FI66 5345 0820 0213 95

Viesti-sarakkeeseen VIP 18-19

Tavallinen kausikortti (sisäänpääsy Mestaruusliigan runkosarjan otteluihin) 120,-

Viesti-sarakkeeseen KK 18-19

Liity jäseneksi!

Alla olevilla tiedoilla voit maksaa 2018 jäsenmaksun.
Kausikohtainen kannattajajäsenmaksu 100,- (yksityiset) viesti KJM
Ainaisjäsenmaksu 200,- (yksityiset) viesti AJM
Kausikohtainen kannattajajäsenmaksu 200,- (yritykset) viesti YJM

Perusjäsenmaksu 20,-  viesti JM

Maksun voit suorittaa LiigaPlokin tilille  FI66 5345 0820 0213 95