Urheilu on aina ollut lähellä sydäntäni. Koen olevani onnekas, sillä olen saanut harrastaa kahta mieletöntä lajia, joista molemmista on tullut iso osa minua. Vaikka kahden lajin yhdistäminen on ollut välillä haastavaa ja aikaavievää, en vaihtaisi pois sekuntiakaan, mitä niiden kanssa olen saanut kokea.
Aluksi hieman pohjustusta omista urheiluvuosista. Pesäpallon aloitin 6-vuotiaana, jolloin palava suhteeni joukkueurheiluun syntyi. Koko pesisurani pelasin kotiseurassa Kempeleen Kirissä. Kempeleessä pesäpallo on iso juttu. Sitä joko pelataan, tai sitten seurataan. Sain kokea monta unohtumatonta pesiskesää, ja viimeinen leiri huipentui nuorten Suomen mestaruuteen.
Ensimmäiset kosketukset lentopalloon taisivat olla noin kymmenen vuotta sitten. (Jos isän kanssa olohuoneessa pallottelua muutaman rikkinäisen kattokruunun kera ei lasketa). Pelasin paikallisseurassa niin kauan, kunnes muutin Kuortaneelle valmennuskeskukseen. Samalla minun oli tehtävä lajivalinta, jolloin kaksi palloa vaihtui yhteen. Kuortaneella pelasin ja opiskelin vuoden verran, jonka jälkeen muutin Ouluun. Ennen Liigaplokiin tuloa, pelasin Ettassa pari vuotta naisten 1-sarjaa. Täytyy myöntää, että kesät ovat tuntuneet hieman tyhjiltä ilman pesäpalloa, enkä ole osannut sitä kokonaan jättää pois. Vielä viime kesänäkin oli maila ja räpylä haettava varastosta, ja lähdettävä pelikentille.
Koen, että monipuolisesta urheilutaustastani on ollut pääasiassa vain hyötyä. Molemmat lajit ovat kehittäneet minua sekä fyysisesti, että henkisesti. Monipuolinen pelaaminen kehittää pelisilmää, mitä kaikissa pallopeleissä tarvitaan. Olipa kyseessä sitten mikä laji tahansa. Nuorilta urheilijoilta, odotetaan lajivalintaa entistä varhaisemmassa vaiheessa, ja monet valmentajat painostavat lopettamaan toisen urheilulajin. Ei kuitenkaan esimerkiksi 7-vuotias vielä osaa tehdä tällaisia päätöksiä. Eikä tarvitsekaan osata. Mielestäni on surullista, kun moni onkin joutunut katumaan liian aikaisin tehtyä päätöstä toisen harrastuksen lopettamisesta. Yksipuolinen harrastaminen johtaa usein myös kyllästymiseen, jolloin urheilemisesta tulee pakkopullaa, ja lopulta laji lopetetaankin kokonaan. Olen ollut onnekas, että olen saanut harrastaa kahta lajia suhteellisen pitkään.
Toki useamman lajin yhdistäminen voi olla haastavaa ja väistämättä tulee tilanteita, jolloin on priorisoitava. Urheilu menee koko ajan ammattimaisemmaksi, mikä näkyy myös nuorten parissa. Mielestäni urheilu saa ja pitääkin olla tavoitteellista ja tämä tietenkin vaatii sitoutumista. Kuitenkin myöhään erikoistuminen ja useiden lajien harrastaminen johtaa usein huipulle paremmin kuin varhain vakavoituva urheileminen, mikä on osoitettu tutkimuksillakin. Kehittyminen on hyvin yksilöllistä ja varsin nuorena onkin hyvin vaikea tietää, kenestä tulee maailmanmestari, ja kuka breikkaa. Nuorille tulisi antaa mahdollisuus kehittyä monipuolisiksi urheilijoiksi.
Terveisin Riikka #5